Sitten kun
kirj. Eila Kolhanen
julkaistu Eläkeläinen lehdessä
Sitten kun,
ruska leikkii koivunlehdillä.
Värjää vaahteran oranssiin,
pihlajat veren punaan.
Auringon valo sammuu,
illan varjot tummuu.
Pilvet tuovat sateen.
Sitten kun,
tuuli heittää räntää hiuksiin,
loska lentää vaatteisiin.
Ripsiväri valuu poskelle,
syksy kolkuttaa ovelle.
Silloin,
Aika on korjata satoa,
aika on kukkien kadota.
Astua syksyn sydämeen,
aukaista ovet rakkauteen.
Silloin,
voi nähdä,
kuihtuva kauneus.
Löytää,
uusi mahdollisuus.
Runo
kirj. Eila Kolhanen
julkaistu Eläkeläinen lehdessä
Minä kuljen metsään rauhaisaan,
alle kuusien tummien korkeiden.
Tunnen kuinka ne kuuntelee, lohduttaa,
olen sylissä oksien suojaisten.
Olen kuullut,
kuusta kun rukoilee,
se osan voimastaan antaa.
Minä kierrän käteni runkoon sen
ja anelen voimaa,
rakastaen sen tuoksua
metsän pihkaisen.
Sammal pehmeä jalkojeni alla.
Minä metsälle tunnustan rakkauden.
Se huojentaa surun, kaipauksen.
Taivas kaartuvi kaikkialla.
Minun mattoni
kirj. Eila Kolhanen
Minun mattoni kaunis kuvioinen,
sitä jokainen ihasteli.
Niin värikäs, pehmeä nukkainen,
siinä rakkaus asteli.
Minun mattoni ensi raidat,
ne oli syreenin tuoksuiset.
Ne oli kudottu lapsuusmuistoista
ja nuoruuden unelmista.
Minun mattoni puhtaana loisti,
se tervehti tulijaa.
Se lattia laudat kaunisti,
loi huoneeseen tunnelmaa.
Se vuodesta toiseen kestää sai,
sadat tuhannet askeleet.
Se nähdä sai kesän auringon
kuin myös syksyiset roiskaleet.
Se on tuuletus telineellä riippunut,
on sitä rottinki piiskalla lyöty.
Minun mattoni nukka jo haalistunut
ja vuodet on siihen reikiä syönyt.
Maton kutoja tämä elämä on
ja matto kuin elämän aika.
On siinä loimet, kuteet kohtalon
on arkea, sunnuntaita.
Nyt mattoni, rullalle kääritty
kuin päättynyt elämä ois.
Se on vintin orrelle heitetty
ja kaikki askeleet suunnattu pois.
Ukkoskuuro
kirj. Eila Kolhanen
Ukkoskuuro yllätti matkallani,
minä kauniilla ilmalla lähdin.
Ne iskivät, pisarat kasvoillani.
Minä palasin takaisin.
Hiukset vettä valuen,
sinun luoksesi kiiruhdin.
Puseroni ihoon liimaantuneen,
sinä hellästi aukaisit.
Sinä suutelit pisarat poskiltani,
kuivan paitasi ojentaen.
Pyyhit suortuvat otsaltani,
pois pelkoni karkottaen.
Sinun rintaasi vasten painautuu,
minun rintani pelkäävä.
Sadepilvien lailla huuhtoutuu,
kaikki muu.
Vain rakkaus jää.
Kivi
kirj. Eila Kolhanen
Olet kivi, jonka voin heittää menemään.
Kivi, jolle voin istua levähtämään.
Olet kallio, johon voin nojata.
Sen taakse piiloutua.
Olet kivenmuru minun kengässäni,
joka kantapäätä hiertää.
Olet kiven järkäle polullani,
johon varpaani jysähtää.
Olet jalokivi sormuksessani,
joka sinusta muistuttaa.
Puolihameen tekele
kirj. Eila Kolhanen
Puolihameen tekele,
ei se kyllä vetele,
valmistu ei millään.
Monta pitkää vuotta,
odotteli ompelusta.
Kankaan palat levällään,
pitkin vintin lattiaa.
Mutta kyllä varmasti,
helma vielä somasti,
hulmahtelee polvilla.
Uskotko sen todeksi?
Ei, ei, ei sittenkään
hulmahtele polvilla ……
Hyvin kävi kaupaksi,
kirpputorilla.
Univaate
kirj. Eila Kolhanen
Illalla puin,
aamulla riisuin.
Tyynyn alle viikkasin.
Joka toinen yö oikein päin,
joka toinen yö nurinpäin.
Saumat ei haittaa,
yöpaitaa.
Samapa se,
vaatekappale.
Molemmin puolin lämmittää,
muu kaikki, yhden tekevää.
Käkikello
kirj. Eila Kolhanen
Käki kukkui yöt ja päivät,
aukes luukku varhain.
Lapsuus ajan muistelmista,
kello oli parhain.
Aina toivoin olevani,
käkikellon lintu.
Jospa luukun saisin auki,
siihen oli hinku.
Tule luokse kukkui kello,
avaan sulle luukun.
Äiti sanoi ” jos vaan kosket”,
silloin minä suutun.
Vaikka huurre hurmas rannat,
luonto loisti jäätä.
Kauniisti se kukahteli,
talven täyttä päätä.
Voi, kun joskus saisi olla,
käen kanssa kahden.
Yhdessä me kukkuisimme
Tähdet
kirj. Eila Kolhanen
Tähdet taivaalta häviää,
kun kevään aurinko lämmittää.
Pajunkissat valkoiset, pehmoiset,
lasten käsissä virpojaiset.
”Virvon, varvon, tuoreeks terveeks”.
Iloitsevat vanhukset
ja lapsille palkat maksavat.
Taivas lahjoitti maahan tähdet,
kastepisaroiksi ruohon korsille
ja koivujen hiirenkorville.
Saviselle maalle, mistä pääskyt
pesän rakentaa.
Kaiken kesän lintujen viserrys soi,
jokaisessa puussa tuuli huminoi.
Sinisellä taivaalla pilvilampaat.
Kesä on mennyt,
ruoho leikattu matalaksi.
Koivut pyyhitty lehdettömiksi,
illat pimenee valottomiksi.
Silloin tähdet palaavat,
kaikki omille paikoilleen.
Iloksi ihmisten silmille,
lohduksi surevalle sydämelle.
Kauneudeksi
taivaan kannelle.
Muistojen omenapuu
kirj. Eila Kolhanen
Taas kukkii muistojen omenapuu,
äiti keinussa hymyilee.
Isän poskea hellästi sivelee,
käki jossakin kaukana kukkuu.
Ne ovat kalliita aarteita lapsuuden,
en yhtäkään niistä antaisi pois.
Mitä elämä ilman muistoja ois,
aika huoleton lapsuuden.
Nyt itsekin mummuna istun tässä,
aikaa mennyttä mietimässä.
Oli surun, joskus ilonkin kyyneleitä,
ei kulje elämä jälkiä jättämättä.
Eläkeläisten riemut
kirj. Eila Kolhanen
Mummu ihminen,
minne menossa?
Eläkeläisten riemuihin,
päivätansseihin.
Iskuvalmiina,
ristiruutu hameessa.
Pitsisukat jalassa,
suonikohjut piilossa.
Posket punattuina,
huulet maalattuina.
Naisten lehden
mallien mukaan.
Korkokengillä keinahdellen,
iskukohdetta etsien.
Silmät sinistä säihkyen,
ei kuitenkaan helmiäistä.
Naisten lehden ohjeita noudattaen,
– helmiäinen ei sovi rypyille
Mummu tanssii rumbaa
Kirj. Eila Kolhanen
Mummu tanssii rumbaa
lantio kauniisti keinahtaa.
mummu tanssii mallikkaasti,
hameen helmat hulmahtaa.
Tanssittaja vierellänsä
vanha herra hymyilee.
poski poskea hipaisee
kengän kannat kopisee.
Parkettien ritari
lienee ollut aikoinaan.
Kumarruksen koukerot
jalan siirron lonkerot
osaa herra tanssittaja
-otsalla hikikarpalot.
Täysikuu tango taikoja tekee
se silmää iskee villitsee.
Sitten jäähylle suuntaa askeleet
kesäyön pehmeään hämäryyteen.
Hyvä elämä
kirj. Eila Kolhanen
Hyvä elämä tässä ja nyt,
hymy silmänurkan rypistänyt.
Pisamat poskia kaunistaa,
otsalle uurteet puhkeaa.
Hyvä elämä, sormet koukistuneet,
käsityöt, ompelut vähentyneet.
Selkä painunut kumaraan,
polvia särkee kulumat.
Hyvä elämä, ystävät kadonneet,
työtoverit pois nukkuneet.
Puoliso hautaan saatettu on,
ikävä sanoin kuvaamaton.
Hyvä elämä, eihän se muuttukaan,
se jatkuu lapsissa aina vaan.
Lapsenlapsien mukana,
hyvä elämä tulee taas huomenna.
Mummun kosto
Kirj. Eila Kolhanen
Mummu kaupasta saapasteli
kera painavan ostoskassin.
Lätäkön reunalla kompasteli
hameen helmansa kasteli.
Musta jää ilkkui ja pilkkasi,
rätisi ja räsähteli.
Mummu itsekseen hymyili,
pian on oleva kellossa ääni toinen.
Kevät kun tuli
jäätiköt suli.
Mummu korkkareilla
keinahteli.
Oma elämäni
Kirj. Eila Kolhanen
Elätkö omaa elämää
vai elätkö toisen elämää?
Paljon on meitä ihmisiä,
toinen toistaan matkivia.
Mitä tekee naapuri, ystävä?
Se täytyy kyllä tietää.
Toisen elämää on helppo elää,
voi korjata epäkohdat,
saada asiat järjestykseen.
Se on niin helppoa toisen kohdalla.
Katselin kun naapuri
osti silkkilankaa.
Menin itsekin hyllyn luo,
otin kerän käteeni.
Hipelöin sitä,
ihanalta tuntui,
ihan taivaalliselta.
Ostin kaksi kerää.
Kotona sitten ihmettelin,
mitä niistä tekisin?
Kun en muuta osaa
kuin sukkia lastenlapsille.
Tänään tässä paikassa päätän
seurata oman elämäni intuitiota
ja ostan vain sitä sukkalankaa:
Novitan Seitsemän Veljestä