Suomalainen
kirj. Jorma Etto (Airi Vasken juttu)
Suomalainen on sellainen, joka vastaa, kun ei kysytä,
kysyy kun ei vastata, ei vastaa, kun kysytään.
Sellainen, joka eksyy tieltä, huutaa rannalla
ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen.
Metsä raikuu ja kaikuu, hongat humajavat.
Tuolta tulee suomalinen ja ähkyy, on tässä ja ähkyy,
tuonne menee ja ähkyy. On kuin löylyssä ja ähkyy,
kun toinen heittää kiukaalle vettä.
Sellaisella suomalaisella on aina kaveri,
koskaan ei ole yksin ja se kaveri on suomalinen.
Eikä suomalista erota suomalaisesta mikään,
ei mikään, paitsi kuolema ja poliisi.
Airi Vaskeen juttuja
Ousen vijuu
Joukko 40-kymppisiä naisystäviä keskusteli, missä tavata yhteisen lounaan merkeissä. Vihdoin päättivät tavata Ocean View ravintolassa, koska miestarjoilijoilla siellä oli tiukat housut ja upeat takamukset.
10 vuotta myöhemmin, 50-kymppisinä joukko taas keskusteli, missä tavata yhteisen lounaan merkeissä. Vihdoin päättivät Ocean View ravintolassa, koska siellä oli tosi hyvä ruoka ja fantastisia viinejä.
10 vuotta myöhemmin, 60-kymppisinä joukko taas keskusteli, missä tavata yhteisen lounaan merkeissä. Vihdoin päättivät tavata Ocean View ravintolassa, koska siellä sai syödä rauhassa ja sieltä oli upea näköala merelle päin.
10 vuotta myöhemmin, 70-kymppisinä joukko taas keskusteli, missä tavata yhteisen lounaan merkeissä. Vihdoin päättivät tavata Ocean View ravintolassa, koska se oli pyörätuoli ystävällinen ja siellä oli hissi.
10 vuotta myöhemmin, 80-kymppisinä joukko taas keskusteli, missä tavata yhteisen lounaan merkeissä. Vihdoin päättivät tavata Ocean View ravintolassa, koska eivät olleet käyneet siellä aikaisemmin.
Nostakaamme malja sille, että he muistavat olevansa vielä ystäviä!
Airi Vaskeen tarinoima juttu
Eräs englantilainen nainen, joka viettää kesälomaa etelä-Saksassa, kirjoitti kirjeen kansakoulun opettajalle pieneen Waldorfin kylään ja pyysi häntä hankkimaan hyvän asunnon.
Jälkeen päin hän muisti unohtaneensa kysyä, oliko asunnossa WC:tä, joten hän kirjoitti uuden kirjeen pyytäen lähempiä tietoja asiasta.
Opettaja, jonka englannin kielitaito oli hyvin heikko, ei ollut koskaan kuullut lyhennystä WC, joten hän kääntyi kylän papin puoleen. Pappi mietti, muttei ymmärtänyt lyhennyksen merkitystä. Kuultuaan englantilaisen neidin olevan yli 50-vuotias hän oletti, että tämä oli uskovainen ihminen, joka mielellään halusi kuulla, missä Wood Church ( wood chööds) eli puukirkko sijaitsee. Siispä opettaja kirjoitti seuraavanlaisen vastauksen englantilaiselle naiselle.
Arvoisa neiti!
Kysymänne WC sijaitsee noin 10 km:n päässä talosta, jossa tulette asumaan. Se sijaitsee havumetsässä ja pidetään auki joka tiistai ja perjantai. Tämä ehkä vaikuttaa Teistä sopimattomalta, jos olette suunnitelleet vakituisia päivittäisiä käyntejä, mutta iloitsette varmasti kuullessanne, että monet ottavat eväskorin mukaansa ja viettävät siellä koko päivän nauttiakseen kauniista näköalasta. Erikoisesti kesällä sinne tulee paljon ihmisiä, että neuvoisin Teitä tulemaan hyvissä ajoin. Tilaa riittää kuitenkin kaikille, sillä siellä on 80 istumapaikkaa, mutta jos myöhästytte, voitte varmaan löytää seisomapaikan. Kello soi 10 minuuttia ennen kuin WC aukaistaan ja neuvoisin Teitä menemään perjantaisin- silloin siellä on urkusäestys. Akustiikka on hyvä: pienikin ääni kuuluu.
Olisi suuri kunnia minulle, jos saisin varata Teille parhaan paikan.
Aina palveluksessanne…….
PS. Vaimollani ja minulla ei ole ollut tilaisuutta käydä siellä kahteen viikkoon ja se on tuottanut meille suurta kipua.
Sitten kun
kirj. Eila Kolhanen
julkaistu Eläkeläinen lehdessä
Sitten kun,
ruska leikkii koivunlehdillä.
Värjää vaahteran oranssiin,
pihlajat veren punaan.
Auringon valo sammuu,
illan varjot tummuu.
Pilvet tuovat sateen.
Sitten kun,
tuuli heittää räntää hiuksiin,
loska lentää vaatteisiin.
Ripsiväri valuu poskelle,
syksy kolkuttaa ovelle.
Silloin,
Aika on korjata satoa,
aika on kukkien kadota.
Astua syksyn sydämeen,
aukaista ovet rakkauteen.
Silloin,
voi nähdä,
kuihtuva kauneus.
Löytää,
uusi mahdollisuus.
Runo
kirj. Eila Kolhanen
julkaistu Eläkeläinen lehdessä
Minä kuljen metsään rauhaisaan,
alle kuusien tummien korkeiden.
Tunnen kuinka ne kuuntelee, lohduttaa,
olen sylissä oksien suojaisten.
Olen kuullut,
kuusta kun rukoilee,
se osan voimastaan antaa.
Minä kierrän käteni runkoon sen
ja anelen voimaa,
rakastaen sen tuoksua
metsän pihkaisen.
Sammal pehmeä jalkojeni alla.
Minä metsälle tunnustan rakkauden.
Se huojentaa surun, kaipauksen.
Taivas kaartuvi kaikkialla.
Minun mattoni
kirj. Eila Kolhanen
Minun mattoni kaunis kuvioinen,
sitä jokainen ihasteli.
Niin värikäs, pehmeä nukkainen,
siinä rakkaus asteli.
Minun mattoni ensi raidat,
ne oli syreenin tuoksuiset.
Ne oli kudottu lapsuusmuistoista
ja nuoruuden unelmista.
Minun mattoni puhtaana loisti,
se tervehti tulijaa.
Se lattia laudat kaunisti,
loi huoneeseen tunnelmaa.
Se vuodesta toiseen kestää sai,
sadat tuhannet askeleet.
Se nähdä sai kesän auringon
kuin myös syksyiset roiskaleet.
Se on tuuletus telineellä riippunut,
on sitä rottinki piiskalla lyöty.
Minun mattoni nukka jo haalistunut
ja vuodet on siihen reikiä syönyt.
Maton kutoja tämä elämä on
ja matto kuin elämän aika.
On siinä loimet, kuteet kohtalon
on arkea, sunnuntaita.
Nyt mattoni, rullalle kääritty
kuin päättynyt elämä ois.
Se on vintin orrelle heitetty
ja kaikki askeleet suunnattu pois.
Ukkoskuuro
kirj. Eila Kolhanen
Ukkoskuuro yllätti matkallani,
minä kauniilla ilmalla lähdin.
Ne iskivät, pisarat kasvoillani.
Minä palasin takaisin.
Hiukset vettä valuen,
sinun luoksesi kiiruhdin.
Puseroni ihoon liimaantuneen,
sinä hellästi aukaisit.
Sinä suutelit pisarat poskiltani,
kuivan paitasi ojentaen.
Pyyhit suortuvat otsaltani,
pois pelkoni karkottaen.
Sinun rintaasi vasten painautuu,
minun rintani pelkäävä.
Sadepilvien lailla huuhtoutuu,
kaikki muu.
Vain rakkaus jää.
Kivi
kirj. Eila Kolhanen
Olet kivi, jonka voin heittää menemään.
Kivi, jolle voin istua levähtämään.
Olet kallio, johon voin nojata.
Sen taakse piiloutua.
Olet kivenmuru minun kengässäni,
joka kantapäätä hiertää.
Olet kiven järkäle polullani,
johon varpaani jysähtää.
Olet jalokivi sormuksessani,
joka sinusta muistuttaa.
Puolihameen tekele
kirj. Eila Kolhanen
Puolihameen tekele,
ei se kyllä vetele,
valmistu ei millään.
Monta pitkää vuotta,
odotteli ompelusta.
Kankaan palat levällään,
pitkin vintin lattiaa.
Mutta kyllä varmasti,
helma vielä somasti,
hulmahtelee polvilla.
Uskotko sen todeksi?
Ei, ei, ei sittenkään
hulmahtele polvilla ……
Hyvin kävi kaupaksi,
kirpputorilla.
Univaate
kirj. Eila Kolhanen
Illalla puin,
aamulla riisuin.
Tyynyn alle viikkasin.
Joka toinen yö oikein päin,
joka toinen yö nurinpäin.
Saumat ei haittaa,
yöpaitaa.
Samapa se,
vaatekappale.
Molemmin puolin lämmittää,
muu kaikki, yhden tekevää.
Käkikello
kirj. Eila Kolhanen
Käki kukkui yöt ja päivät,
aukes luukku varhain.
Lapsuus ajan muistelmista,
kello oli parhain.
Aina toivoin olevani,
käkikellon lintu.
Jospa luukun saisin auki,
siihen oli hinku.
Tule luokse kukkui kello,
avaan sulle luukun.
Äiti sanoi ” jos vaan kosket”,
silloin minä suutun.
Vaikka huurre hurmas rannat,
luonto loisti jäätä.
Kauniisti se kukahteli,
talven täyttä päätä.
Voi, kun joskus saisi olla,
käen kanssa kahden.
Yhdessä me kukkuisimme
Tähdet
kirj. Eila Kolhanen
Tähdet taivaalta häviää,
kun kevään aurinko lämmittää.
Pajunkissat valkoiset, pehmoiset,
lasten käsissä virpojaiset.
”Virvon, varvon, tuoreeks terveeks”.
Iloitsevat vanhukset
ja lapsille palkat maksavat.
Taivas lahjoitti maahan tähdet,
kastepisaroiksi ruohon korsille
ja koivujen hiirenkorville.
Saviselle maalle, mistä pääskyt
pesän rakentaa.
Kaiken kesän lintujen viserrys soi,
jokaisessa puussa tuuli huminoi.
Sinisellä taivaalla pilvilampaat.
Kesä on mennyt,
ruoho leikattu matalaksi.
Koivut pyyhitty lehdettömiksi,
illat pimenee valottomiksi.
Silloin tähdet palaavat,
kaikki omille paikoilleen.
Iloksi ihmisten silmille,
lohduksi surevalle sydämelle.
Kauneudeksi
taivaan kannelle.
Muistojen omenapuu
kirj. Eila Kolhanen
Taas kukkii muistojen omenapuu,
äiti keinussa hymyilee.
Isän poskea hellästi sivelee,
käki jossakin kaukana kukkuu.
Ne ovat kalliita aarteita lapsuuden,
en yhtäkään niistä antaisi pois.
Mitä elämä ilman muistoja ois,
aika huoleton lapsuuden.
Nyt itsekin mummuna istun tässä,
aikaa mennyttä mietimässä.
Oli surun, joskus ilonkin kyyneleitä,
ei kulje elämä jälkiä jättämättä.
Eläkeläisten riemut
kirj. Eila Kolhanen
Mummu ihminen,
minne menossa?
Eläkeläisten riemuihin,
päivätansseihin.
Iskuvalmiina,
ristiruutu hameessa.
Pitsisukat jalassa,
suonikohjut piilossa.
Posket punattuina,
huulet maalattuina.
Naisten lehden
mallien mukaan.
Korkokengillä keinahdellen,
iskukohdetta etsien.
Silmät sinistä säihkyen,
ei kuitenkaan helmiäistä.
Naisten lehden ohjeita noudattaen,
– helmiäinen ei sovi rypyille
Hyvä elämä
kirj. Eila Kolhanen
Hyvä elämä tässä ja nyt,
hymy silmänurkan rypistänyt.
Pisamat poskia kaunistaa,
otsalle uurteet puhkeaa.
Hyvä elämä, sormet koukistuneet,
käsityöt, ompelut vähentyneet.
Selkä painunut kumaraan,
polvia särkee kulumat.
Hyvä elämä, ystävät kadonneet,
työtoverit pois nukkuneet.
Puoliso hautaan saatettu on,
ikävä sanoin kuvaamaton.
Hyvä elämä, eihän se muuttukaan,
se jatkuu lapsissa aina vaan.
Lapsenlapsien mukana,
hyvä elämä tulee taas huomenna.
Nokia marssi
säv. Pentti Peitsamo
san. Pentti Peitsamo ja Rainer Lehtinen
Laulu kiirii Vihnusrantaa
harjun rinteet saavuttaa.
Siuronkoski kaiun antaa
Pinsiöstä Pirkkalaan.
Kuuluu toimen reipas tahti
Nokialta kajahtaa.
Siinä olkoon meidän mahti,
joka kaikkia velvoittaa
Nyt hetkeksi seisahdu ain`
luona työn vanhempain.
Näin aatoksen menneitten luo
taas kiittäin tuon.
Kotiseutu on rakkahin maa,
siltä uutta voimaa saan.
Silloin jatkuu taas marssin tie,
joka meidät eespäin vie.
Tässä marssii reipas joukko
jälleen kaikki rinnakkain.
Alkaa uuden päivän koitto,
aika meille onnekkain.
Siitä jatkuu uusi huomen
käymme kaikki toimintaan.
Teemme työmme yhteisvoimin
viemme toiveemme kunniaan.
Eläkeläisten Juhlamarssi
säv.sanat Eino Puumalainen
Kylä hallainen kaskien sauhu ja työ,
oli kehtomme äärellä tuttu.
Käsi känsäinen puute ja pakkasten yö,
vilu vaippana karhea nuttu.
Meidät kasvatti tuo isän raivaama suo,
kerran kirposi kourastaan rauta.
Nyt tiedämme sen syyn äidin kyynelten,
rakkaitamme kun peittävi hauta.
Nyt tiedämme sen syyn äidin kyynelten,
rakkaitamme kun peittävi hauta.
Meidän syntymä maa karu kaunis on tää,
työn rikkaudet sille me soimme.
Kerran jäntevät kouramme uupuivat nuo,
työn jo nuorille jättää me voimme.
Meitä rohkaisi tuo isän raivaama suo,
heitä paljosta tahdomme kiittää.
Mutta vaurauden loimme yhdessä sen,
sukupolvien työ yhteen liittää.
Mutta vaurauden loimme yhdessä sen,
sukupolvien työ yhteen liittää.
Meille tuttu on työ sekä tie elämän,
ilon raitoja löytyvi harvaan.
Meillä yhteinen ollut on määrämme pää,
rintarinnan saa elon parhaan.
Meidät karkaisi tuo isän raivaama suo,
vielä laulakaa siskot ja veljet.
Kesken työmme, jos jää aina muistakaa tää,
pois tahdoimme puuttehen teljet.
Kesken työmme, jos jää aina muistakaa tää,
pois tahdoimme puuttehen teljet.
Kevät keikkuen tulevi
kirj. Oiva Pennanen
Kevät keikkuen tulevi
lumipenkat pehmitellen
tuulen lempeän keralla
sadepilvetkin mukana.
Kevät keikkuen tulevi
antaa kukkaset kedolle
kutsuu linnut laulamahan
saapi lapset nauramahan
tuopi tuulien tohinan
korpeen kuusen kuiskehia.
Kevät keikkuen tulevi
kori täynnä pensseleitä
väripurkkeja rutosti
kasvun tarpeet kainalossa
kaikki parhaimmat tavarat
kesää varten varmistettu