ÄLÄ TALLAA TARINOITA
SEITSEMÄN MIEHEN SAAPPAAT
Jukka Luukkonen
Pienet ne olivat, ei numeroltaan kolmeakymmentäkään.
Mutta jalkaan mahtuivat hyvin, äidin kutoman villasukankin kanssa.
Vielä kun oppisi itse laittamaan ne oikeisiin jalkoihin.
Kukkiakin varressa, poikamaisia kukkia.
Ihanat saappaat olivat, vaaleanpunaiset, muka tyttöjen saappaat.
Minä siitä en niin välittänyt, kunhan olivat lämpimät ja ihanat.
Ja onko sillä niin väliä, onko poikien siniset, vaiko isosiskon vanhat punaiset.
Riittää kun saa hyppiä lätäköissä, eikä sukat kastu.
Ensimmäiset omat saappaat, mustat ja varressa oli remmi ja kiiltävä solki.
Ei ei, ei niillä voinut ulos mennä, likaantuvat vielä.
Kouluun kyllä olisin ne laittanut, olisin näyttänyt kateellisille.
Toisilla tennarit ja minulla saappaat, mustat saappaat, joiden varressa remmi ja solki.
Kukaan ei niitä ihastellut, ei sanonut, onpas miehellä hienot saappaat.
Pikkumies, tai isomies, kyllä sillä saappaat pitää olla.
Miehen mittaset saappaat, ei niin kooltaan, mutta ajatukseltaan.
Kun aika koitti, kooltaan nämäkin pieneksi jäivät.
Saappaat kuin saappaat, pikkusukka villasukka ja saapas. Kyllä niillä metsässä pärjää, marjametsässä ainakin.
Kumiterät ja nahkavarret, vai mustat jokamiehen saappaat? Pohjan on oltava märälläkin pitävä ja kantapään alla pieni korko.
Iso mies ei saappailla pröystäile, kunhan on sopivat ja toimivat.
Kalaan, marjametsään, lakkasuolle ja sohjolumeen.
Sama saapas, kesät talvet, keväällä ja syksyllä.
Reikää niissä ei näy, mutta aika haperruttaa ja jo vuotavat.
Vielä yhdet saappaat, se ei ole paljon pyydetty.
Vaikka ei metsään pääsisikään, niin kyllä saappaat miehellä pitää olla.Monennetkohan nämä jo ovat?
Harmaantunut pää ei muista.
Seitsemännet, ovelta kuuluu, seitsemännet miehen saappaat.
Nostalginen vaellus nuoruuden maisemissa
VANHA KOTIKATU
Rudolf Lindblad
Kolmonen kääntyy Läntiseltä Brahenkadulta vasemmalle Porvoonkadulle ja kolistelee loivaa mäkeä ylös viiden minuutin, eli finstan pysäkille, jossa jään kyydistä. Pysäkki sijaitsee Kuuskulman puistikon laidassa Porvoonkadun ja Viipurinkadun risteyksessä. Kun vielä mainitsee aukiolle päättyvät Kirstin- ja Kajaaninkadut, ymmärtänette miten paikka on saanut nimensä.
Puistikon vasen laita on Kirstinkadun kulmassa sijaitsevine Kuntsin puutaloineen ja Porvoonkadun puolen vanhoine kivitaloineen ennallaan. Viipurinkadun puoleisten matalien puisten kivitalojen tilalle on noussut korkeat kivimuurit. Pirssin tolppa on poissa, ja niin ovat myös panssarinharmaa kusiputka ja puinen kioskirakennus, vain vanha valkoiseksi rapattu muuntaja jököttää vielä paikallaan. Lehmukset ovat kasvaneet korkeutta, mutta muuten tuntuvat puistikon kasvit viettävän yhtä kituliasta elämää kuin nuoruuteni päivinä. On kummallista miten terävinä muistot palaavat mieleen melkein viiden vuosikymmenen takaa.
Ylitän Viipurinkadun suojatietä pitkin ja lähden valumaan alas Porviksen mäkeä. Tuossa kadun toisella puolella, missä nyt on joku toimisto, oli ennen pesula, jonka omistajatäti kiukkuisena veloitti tuplamaksun hiihtotamineistani, joiden kanssa olin pudonnut paskaojaan. Olin vienyt ne hänelle siistissä paketissa ja sanonut, että ne olivat vähän hiestyneet. Se viereinenkin liikehuoneisto, jossa sijaitsevasta paperikaupasta ostin monet vihot, kynät ja koepaperit, on sekin konttorikäytössä. Tällä puolen katua on puutalo saanut väistyä kolmikerroksisen kivitalon tieltä. Siinä puutalossa piti silloin eräs tukeva tätiskä peräisin. Sodanjälkeisenä aikana oli pulaa kaikesta, erityisesti vaatteista. Säännöstelykuponkeja sai niukasti ja mustapörssi rehotti. Kun faija seilasi ulkomaan linjaa, oli meillä rahaa arvokkaampia maksuvälineitä. Muistan mutsin maksaneen vaatteistani etupäässä salakuljetetuilla kamoilla kuten, sakariinilla, kahvilla, nailoneilla ja strassikoruilla.
Tuossa kapeassa korkeassa talon päädyssä näkyy suutarinliike vielä olevan paikallaan, mutta kulman liikehuoneistossa olleen sekatavarakaupan tilalle on tullut kukkakauppa. Nyt olen tullut Kotkankadunkulmaan. Jos sitä kääntyy oikealle, se päättyy Aleksis Kivenkatuun ja Pasilan konepajan aitaan, mutta ennen sitä oli vanha lehtitalo, jossa nuoruudessani painettiin Vapaa Sanaa, Työkansan Sanomaa ja Ny-Tidiä. Viimemainitussa olin voimani päivinä vallan vakituisena kolumnistina, mutta ensin mainittuihin en tutustunut ennen kuin ne yhtyivät Kansan Uutiseksi, jonka tilaaja vieläkin olen. Siihen aikaan ruotsinkielistä oppikoulupoikaa ei politiikka kiinnostanut. Vinoilin vaan käännytystä yrittäville, etten viitsinyt lukea Yökansan Sanomia ja Hapanta Sanaa. Sanotaan, että Siperia opettaa, mutta minut opetti työelämän epäoikeudenmukaisuus. Joitakin vuosia myöhemmin olin aktiivinen ammattiyhdistysihminen ja varsin vankka vasemmistolainen.
Vaan palatkaamme takaisin nuoruuteni maisemaan. Jos kääntyy Kotkankatua vasemmalle ja ylittää Viipurinkadun, nousee mäki kohti Linnanmäen huvipuistoa. Siihen aikaan oli mäen oikeanpuoleisella kalliolla sijaitseva alppilan tanssilava, eli Albero, sekä tunnetumpi että tärkeämpi huvipaikka kuin Linnanmäki eli Lintsi.
Porvoonkatua ei enää pääse ajamaan Kotkankadun yli, mikä sinänsä on luontevaakin, siirtyyhän katu tässä kohdin jostakin historiallisesta syystä suurin piirtein leveytensä verran vasemmalle, ennen kuin loiva ylämäki kohti lapsuuteni kotikulmia jatkuu. Näin siirryn luontevasti kadun oikeanpuoleiselle jalkakäytävälle, ja mieleeni palaa ennen nykyistä kivitaloa paikalla olleeseen romukauppias Huttusen puutaloon. Siinä oli puisessa yläkerrassa vuokrahuoneita ja koko alakerran täytti isännän varsin hyvin varustettu Osto- ja Myynti-liike. Kaupasta sai melkein mitä vaan, mutta pääartikkelina oli käytetyt työkalut. Kerrottiin timpureiden ja muiden rakennusmiesten monasti käyneen ostamassa kalliimmalla hinnalla takaisin viinanhimossa myymiään tai työmaalta pöllittyjä työkalujaan. Me pikkukundit vietiin usein jätepaperia Huttuselle. Liikesuhteemme sai kuitenkin nolon lopun, kun hän huomasi meidän lisänneen nippujen painoa kastelemalla.
Tulen Siuntion kadun kulmaan. Se on lyhyt katu, joka alkaa Aleksis Kiven kadulta ja päättyy Porvikseen. Ja mihin se jatkuisikaan, kun Porvoonkadun toisella puolella on iso kallio – nuoruuteni kieltä käyttääkseni buli bertsu, joka jatkuu kaksi kulmanväliä eteenpäin. Ennen oli tämä osuus kadusta päällystetty mukulakivillä, nyt se on asfaltoitu. Ylitän Siuntion kadun ja vastaan tulee tuttu ovi. Puisen talon kulmassa oli ennen Elannon maitokauppa, jossa jatkosodan aikana, kun mutsi oli pieniin päin, monena kylmänä aamuna ennen kouluun menoa jonotin perheen maitoannosta. Koko tämä kortteli on vanhaa puutaloriviä, jonka puolivälissä on toinen tuttu liikehuoneiston ovi. Tässä sijaitsi siskojen parturi, jossa tukkani leikattiin koko sen ajan mitä kulmilla asuin. siinä, pitsiverhoista päätellen, asutaan.
Olen tullut toisen lyhyen kadunpätkän, Inkoonkadun kulmaan. Sen puolessavälissä oli Pelastusarmeijan eli Prälläkän talo, jossa siskolikka pienenä kävi päivänsäteitten kokouksissa, ja itse vanhempana ostin talkkarilta monet mustat lestit.
Seuraavasta kulmanvälistä en muista muuta kuin kivijalassa sijainneen Sahlstedtin sekatavarakaupan, josta makeannälkään ostettiin namimuruja ja puurokastiketta, ja myöhemmin ensimmäiset yleisostokortin kupongilla saadut oikeat karamellit
Tulen Karjalankadun kulmaan. Sen vasemmalla puolella sijainneen puutalon ja Vikströmin maitokaupan tilalle on noussut kivitalo, mutta kulman oikeanpuoleinen lehmusten katveessa seisova vanha kivinen osaketalo Koti-kakkonen on paikallaan. Siinä asui silloinen julkkis Henry Theel eli Tiilihenkka, joka joskus kesällä avatessaan ääntään avoimen ikkunan ääressä piti helvetinmoista möykkää.
Olen perillä nuoruuteni kadunpätkällä, jossa kehityin poikasesta mieheksi. Täällä opin kaikki tärkeät asiat suomenkieltä myöden. Siinäkin tappelin aluksi vastaan, mutta pian opin sen pienemmän riesan tien, jota siitä lähtien useimmiten olen kulkenut. Kun on maassa maan tavalla tulee ihmisten kanssa parhaiten toimeen. Oli helpompi oppia suomea kuin saada turpiinsa.
Tuossa kadun vasemmalla puolella, jossa ennen oli iso kallio, ja sen ja kadun välillä puskia kasvava monttu, seisoo nyt kivitalojen rivi. Poissa on se tukeva puinen aita, jossa kulman jengi istui iltaa juttelemassa, tai niin kuin silloin sanottiin skeidaa bamlaten. Poissa on myös vastapäinen puutalo saunoineen, jossa vanhoilta starbuilta opin paljon elämän perusasioita.
Jatkan matkaa. Sipoonkadun kulmassa seisova vanha kotitaloni Viisykkönen on vielä entisellään. Entisestä pankin vuokratalosta on tosin tullut osaketalo, ja sen asukkaat ovat tietenkin vuosien varrella vaihtuneet moneen kertaan. Seison hetken, sen saman parvekkeen alla jossa me kulman kundien kanssa usein pidettiin sadetta. Muistelen vanhoja kavereitani, joiden kanssa kauan sitten leikin kadun toisella puolella sijainneessa palopommin tuhoaman puutalon rauniossa.
Huru-ukon kärsimyksiä koronakeväänä
Rudolf Lindblad
Ei ole mukavaa tulla vanhaksi: Siihen liittyy usein riskejä jotka johtava t melkoisiin kärsimyksiin. Siihen sain runsain mitoin tutustua alkukesällä.
Kun eräänä toukokuun lopun päivänä olin tyhjentämässä putki- ja sähköermontissa olevaa vanhaa kämppäämme myyntikuntoon, ja olin erään alakaapin edessä kontallani lattialla lipesi siitä noustessani otteeni tiskipöydän reunalta ja kaaduin päistikkaa keittiön lattialle. Kun yritin nousta koski oikeaan jalkaan niin kovasti etten sen varaan pystynyt nousemaan. Hampaita kiristäen ja sielunvihollisen nimeä monasti mainiten kiemurtelin makuuhuoneessa seisovan vanhan nojatuolin luo ja onnistun suurella kärsimyksellä päästä siihen istumaan niin, että yletyin ikkunalaudalla lojuvaan kännykkääni.Soitin muutamia viikkoja sitten eläkkeelle jääneelle pojalleni Ristolle ja pyysin apua. Autoni seisoi nimittäin ovet auki ja avaimet sisällä rapun edessä. Hän tuli vaimonsa kanssa, parkkeerasi ja lukitsi auton vanhalle parkkipaikalleni. Sen jälkeen rupesimme miettimään, miten selviäisin tilanteessa eteenpäin. Risto sanoi, että tässä tilanteessa hän tulisi auttamaa an kaikin tavoin ja soitin ambulanssia. Vajaan kymmenen minuutin kuluttua pari valkotakkista miestä soittivat ovikelloa, pyysivät sairasvakuutuskorttia, kyselivät mitä oli tapahtunut, vähän tutkivat lonkkaani ja sanoivat seuraavan osoitteen olevan Malmin sairaala. Sen jälkeen he nostivat minut pieneen pyörillä varustettuun hissiin mahtuvaan tuoliin ja kyyti kohti sairaalaa alkoi.
Perillä sain sairaalavaatteet, lääkäri kyseli ja tutki pintapuolisesti, hoitaja antoi kipua helpottavan ruiskeen ja minut vietiin röntgeniin. Sitten pääsin sänkyyn ja sain ruokaakin. Jonkin ajan kuluttua lääkäri tuli kertomaan minulla olevan selvä murtuma lonkkaluun yläosassa ja minut vietäisiin huomenna Töölön sairaalaan, jossa murtuma korjattaisiin ruuvaamalla. Jos kipu yöllä estää nukkumasta soita kelloa niin yöhoitaja antaa sinulle lisää kipulääkettä, hän päätti selostuksensa.
Seuraavana aamuna ambulanssi kuskasi minut ja mustan muovipussin jossa oli siviili vaatteeni Töölön sairaalaan. Siellä jouduin aluksi koronatestiin ja eristyshuoneeseen. Kun testini ilmeisesti oli negatiivinen jouduin magneettikuvaukseen ja illemmalla tuli lääkäri joka sanoi, että Malmin diagnoosi oli oikea eikä murtuma kovin paha ja siitä selviäisi yhdellä ruuvilla. Huomenna pääsisin toimenpiteeseen, joka hoidettaisiin paikallispuudutuksella.
Se paikallispuudutus oli varsin kivuilias homma kun injektioneulalle etsittiin sopivia kohtia ilmeisesti selkänikamien välistä. Se puudutus oli kyllä tehokas. Kun lonkkani myöhemmin leikattiin auki, porattiin, ruuvattiin ja ommeltiin kiinni tunsin kyllä että siellä jotakin tehtiin, mutta se ei koskenut lainkaan. Toimenpiteen jälkeen pääsin sänkyyn ja ajattelin, että tässä makailen odottaen leikkaushaavan vähän parantuvan ja pääsen kotiin. Petyin pahasti, minulle tuli kova kuume ja ripuliakin kun mahani ilmeisesti otti itseensä siitä ruuvihommasta, Minua tutkittiin mm. peräsuolitähystyksellä. Sen jälkeen lääkäri
kertoi paksusuolessani olevan kuoliovaara ja minut tultaisiin huomisaamuna viemään Meilahteen jossa vaivani hoidettaisiin kuntoon.
Seuraavana aamuna ambulanssi kuskasi minut ja mustan muovipussini Hartmannin sairaalaan jossa ensi alkuun jouduin koronatestiin ja eristykseen. Myöhemmin, kun testini ilmeisesti oli ollut negatiivinen, jouduin magneettikuvaukseen ja sen jälkeen minulle kerrottiin, että nyt saisin viimeisen ateriani tältä päivältä koska huomisaamuna joutuisin toimenpiteeseen jossa vatsani pitäisi olla mahdollisimman tyhjä.
Myöhemmin kaksi hoitajaa paineli vatsaani monesta kohdasta ja kyselivät miltä niissä tuntui ja arvailivat lopulta edellisen leikkauksen puudutuksen riittävän huomiseenkin toimenpiteseen.
Se tuntui riittävän koska leikkaus oli varsin kivuton. Sen jälkeen pääsin pieneen huoneeseen, jossa minun lisäksi oli kaksi ilmaisesti saman toimenpiteen läpikäynyttä äijää. Minä olin letkuruokinnassa ja toiset saivat jo kiinteämpää sapuskaa, mutta kaikki paskansimme vuorotellen vaippahousuihimme. Mahdoimme haista pahalle, mutta onneksi olin menettänyt hajuaistini. Hoitaja vei meidät vuoronperään vessaan jossa oli istuimen jä pytyn välissä niin iso rako että sen kautta pystyi huuhtelemaan ja pyyhkimään ahterin. Sen jälkeen sai vielä yrittää sontia pönttöön ennen kuin sai puhtaat vaippahousut. Ne eivät kauaa pysyneet puhtaana ja sai maata aika pitkään ennen kun taas vietiin vessaan. Leikkaus oli tehnyt mahani keskelle sellaisen raon, että se äkkiseltään näytti edessäkin olevalta persvaolta jäi tikit jolla ohutsuoli oli ommeltu kiinni perasuoleen tekivät kipeätä vrsinkin jos joutui yskimään. Hoitaja neuvoi siinä tapauksessa painamaan tyynyä vatsaa vastaan, mikä helpotti jonkin verran. En muista montako päivää siinä meni, mutta sen muistan, että tuntui aika ankealta istua paskat housuissa tunkemassa lisää sapuskaa naamaan, ennen kuin lääkäri ilmoitti minun huomenna pääsevän Laakson
sairaalan kuntoutukseen.
Kun ambulanssi seuraavana päiväna kuskasi minut ja muovipussini Laaksoon jouduin taas heti koronatestiin ja eristykseen. Sen jälkeen pääsin yleiselle osastolle ja siellä paskaralli sen kun jatkui. Kysyin minua tutkivalta lääkäriltä enkö voisi saada jotakin lääkettä ripulia vastaan. Hän sanoi, että kaikki aikanaan. Kohta saat rollaattorin ja muita apuvälineitä joita terapeutti opettaa sinua käyttämään. Seuraavana päivänä sain ferrarinpunaisen rollaattorin ja eräänlaiseen tartuntakepin jolla mm. oli mukavaa vetää sukat jalkaan. Vatsaakin pystyin muutaman päivän jälkeen hallitsemaan sen varran, että jos hoitaja tuli heti auttamaan minut vessaan kun soitin kelloa säilyi vaippani puhtaana. Eräänä päivänä kun menin rollaattorin kanssa itse vessaan luulin saavani kehuja, mutta hoitaja haukkui: – Jos olisit kaatunut tikit olisivat saattaneet revetä ja kaikki sinuun tuhlattu hoitotyö voinut mennä hukkaan.
Kun yhteensä neljän viikon sairaalassaolon jälkeen minut kuskattiin
invataksissa rollaattorini kanssa kotiin, oli koti siisti, kukat hoidettu ja
laskut maksettu. Risto ja hänen vaimonsa Tarja olivat hoitaneet hommat.
Kun juhlin kuudetta vuorokauttaa etten ollut paskantanut housuihin purkillisella keskiolutta oli ainoa jäljellä oleva ongelma etten saanut ajaa autoa ennen kuin kymmenen viikkoa oli kulunut sen lonkkakorjauksen jälkeen. Siitä selvisin pojan avulla, joka hommasi minulle sapuskat ja kuskasi vaimoa tapaamaan hänen hoitopaikkaansa.
Tätä kirjoittaessani olen jälleen oma surkeakuntoinen itseni